Mummoni asui talvet Sörnäisissä, Kaken kaljabaarin vieressä. Ei hän pelännyt vastapäisen asuntolan laitapuolen kulkijoita, lähikaduilla itseään kaupittelevia naisia tai näiden asiakkaita, ei naapurin narkkaria, joka pyysi päästä sisään soittamaan, kun oma puhelin ei toiminut, eikä sitä miestä, joka lopulta hyppäsi kolmannesta kerroksesta valopihalle. Olihan mummollani ovisilmä ja turvaketju. Hän asui pelotta ja tyytyväisenä kotonaan lähes 90-vuotiaaksi.
Mutta muutama asia mummoani huolestutti. Joka päivä kotona kävi kodinhoitaja. Useimmiten tuttu ja luotettava, mutta lomien aikana saattoi ovesta astua sisään vieras ihminen. Useimmiten hyväntahtoinen, mutta nimet ja kasvot hämärtyivät, sekoittuivat, ja aina heillä oli kiire. Mukavia olivat, mutta olivatkohan he kaikki varmasti hoitajia, mummoni mietti ja piilotti rahakukkaronsa kirjahyllyyn.
Lääkkeitä oli monenvärisiä ja -kokoisia. Ennen mummoni tiesi, mikä mihinkin vaivaan auttoi, mutta sitten kotipalvelu tehostui: lääkkeet tulivat valmiina annoksina dosetissa.Tarvitsenkohan niitä kaikkia, mummoni huolestui ja jätti muutaman väliin eikä eroa huomannut. Pikkuisen vain huimasi.
Sekin huoletti, osasiko hoitaja ostaa tuttua lauantaimakkaraa ja juustoa, salaattiin valkoista paksua kastiketta. Nimeä en muista, mutta osaisin kyllä valita oikean hyllystä, mummoni mietti.
– Ehkä ensi kerralla ehdimme mennä yhdessä, jos ei ole niin liukasta, mietti kodinhoitaja ja poti huonoa omatuntoa, vaikka tiesikin, ettei se hänen syytään ollut: tehostamisen takia yhtä vanhusta kohti oli vähemmän aikaa.
Eniten mummoani huolestutti sairaalareissujen jälkeen, kun kunto huononi eikä jaksanut kävellä tuttuun kerhoon ystäviä tapaamaan. Onneksi kaupunki järjesti kuljetuksen kerran viikossa – se helpotti yksinäistä oloa.
Mummoni sai elää hyväkuntoisena pitkän vanhuuden ja tarvitsi vasta parina viimeisenä vuotenaan enemmän hoitoa. Olen onnellinen siitä, että niin minä kuin muutkin sukulaiset asuimme melko lähellä, ja meillä oli mahdollisuus olla osa mummon arkea ja auttaa. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole. Ei mummoni kummoisia avopalvelulta vaatinut, vaan tavallista turvallista ja toimeliasta arkea – vanhusten avopalveluiden kaikkein tärkeintä asiaa. Se vanhuksille pitää varmistaa.