On ollut hämmentävää huomata, että perheet saavat usein apua pala kerrallaan: On tilanteita, joissa tuetaan vain lasta, ja tilanteita, joissa tuetaan vain toista vanhempaa. On myös sellaisia tilanteita, joissa tuen kohteena on vanhemmat, mutta lapsi jää tuen ulkopuolelle. Jos perheessä on ongelma, koko perhettä on autettava.
Aina ei siis ole kyse rahasta, vaan käytäntöjen kehittämisestä. Avioerotilanteessakin viranomaisten hälytyskellojen pitäisi soida aina – esimerkiksi neuvolassa on tärkeää, tarvitseeko perhe apua. Väsynyt perhe ei välttämättä apua osaa pyytää. Lastenvalvojakin voisi kysyä vanhempien ja lasten vointia silloin, kun sovitaan lasten tapaamisista ja muista käytännön asioista. Myös neuvolan, terveydenhuollon ja koulun yhteistyötä on kehitettävä ja tiedon kuljettava sujuvammin. Tukea on saatava helpommin ja niin, ettei perheen tarvitse pelätä leimautumista.
Mutta on usein kyse rahastakin. Uuden sosiaalihuoltolain on tarkoitus tulla voimaan 1.4. 2015, ja kotipalvelua koskevia säädöksiä sovelletaan jo vuoden 2015 alusta. Laki on kiireisesti valmisteltu ja aikataulu kunnille liian tiukka. Kuntien tehtävät ja velvoitteet lisääntyvät, mutta valtion rahoitus ei kata lisäkuluja. Uudistukseen varattu rahoitus on 32 milj. €, josta valtion osuus on vain puolet. Huolen aiheena onkin, miten kunnat pystyvät toteuttamaan uudistuksen.
Lain tarkoitus on hyvä: on tärkeää, että lapsiperheiden tuen hakemisen kynnystä madalletaan ja että perheiden on mahdollista saada kotipalvelua, kun kotona on ongelmia. Kuntien on kuitenkin vaikea valtionosuusleikkausten jälkeen rahoittaa omaa osuuttaan. Lisäksi kunnat ovat pitäneet rahoitusta alimitoitettuna. Rahoitusta olisikin vielä tarkasteltava uudelleen ja harkittava valtion osuuden lisäämistä: kuntien taakkaa ei voi enää kasvattaa.