Lempialkioita

Lempialkioita Santeri Alkiolta (1862–1930):

Ihmisyyden kannalta katsoen on meillä aina ollut syytä etsiä ystävyyttä, veljeyttä ja sopusointua.

Älkää unohtako köyhän asiaa.

Omantunnon vapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.

Metsässä ei pety.

Metsä sulattaa kaiken mikä siellä on omaan suureen kokonaisuuteensa, verhoten ja muodostellen. Juuri siksi kaikki mikä metsässä on, viihtyy siellä niin hyvin.

Huutakaa, naurakaa ja melutkaa, eläkää! Se sellainen vapauttaa teitä monista hirvittävistä muotiorjuuksista. Se tekee hienot ja ahtaat puvut sopimattomiksi ja karkoittaa teeskennellyn hienostelun pois piiristänne. Te pääsette lähemmäs luontoa, kun annatte luontaiselle vapaudentunteelle tilaisuuden elää ja pulputa.

Jos nuoriso menee harhaan eikä vanhempi väki ole sen estämiseksi tehnyt mitään muuta kuin takanapäin ankarasti arvostellut, vanhemmilla tuskin on silloin oikeutta muuhun kuin tuntea itsensä kanssa-syylliseksi.

Aivan helppo on laskea, etteivät mitkään maapallon rikkaudet riittäisi tyydyttämään ihmisten mielitekoja, jos niille jokainen antaisi vapaan kasvamisvallan. Ja mitä pitemmälle tätä mielitekojen tyydytystä harjoitettaisiin, sitä syvempään lamaukseen siitä johtuva ylellisyyselämä laskisi henkiset kyvyt.

Yhteiset harrastukset saavat aikaan sen, että vanhemmat ja nuoremmat ymmärtävät toisiaan. Se antaa vauhtia elämälle.

Metsän puiden vakainen ryhmittymä vaikuttaa melkein aina silmää hivelevän mielihyväntunnon, jos ne vain ovat saaneet säilyttää jonkun verran raastamatonta eheätä luonnon rauhaansa.

Uusi ihmistyyppi, joka ratkaisee aikamme suuret yhteiskunnalliset kysymykset, ei saa, eikä saata olla työn vihollinen. Hänen tulee löytää työstä ilonsa. Mutta siksipä hän itse muuttaakin työnehdot ja – omat elinehtonsa. Hän ei tunge sinne, missä ihmisyyden täytyy kutistua ja kituen kuolla luonnottomien elinehtojen painostamana, vaan hän etsii paikan, missä saa vapaasti hengittää, tehdä työtänsä ja tuottaa leipänsä.

Kun lapset ja nuoret vapautuvat toisten kasvatuksen alaisuudesta, merkitsee vapaus samalla heille uuden, edesvastuunalaisen ajanjakson alkamista. Nyt on alettava itse pitää huolta siitä, miten täyttää paikkansa siinä yhteiskunnassa, johon kuuluu. Tällöin ei ole suurtakaan merkitystä sillä, mitä heille on sanottu, vaan sillä miten heidän kanssaa on eletty, minkälainen maailmankuva heille on jäänyt mieleen vanhempain, opettajain ja isäntäväen elämästä.

Jos meillä olisi riittävä määrä valoa, kaikki taistelu kävisi mahdottomaksi. Sillä kirkas totuus etsii ehdotonta sopusointua.

Ei mikään maailmassa ole ikuista. Kaikkein vähimmin sitä voivat olla puolueohjelmat. Elämä muuttuu yhtä myötään, ei ainoastaan muotoaan, vaan edellytyksiäänkin.