Rakkaudesta Ruskopirttiin

1 syys

(Otalammen alueen kylälehti OtaSanomat) Metallinen narikka, sen monenkirjavat muoviset narikkalaput, joihin on eri käsialoilla kirjoitettu numeroita – yhteensä 399. Narikan kautta olen tullut ja lähtenyt satoja kertoja.

Lastennarikka

Etummaiseen, vasemmanpuoleiseen koukkutelineeseen ripustin takkini ensimmäisen kerran viisivuotiaana, kun äiti toi tanhuamaan. Ei, enpä ripustanutkaan itse – en olisi ylettänyt. Joku auttoi. Olin kaikkein pienin ja nuorin. Oli serkut ja kylän lapset, oli Otalammen keskustan isot pojat. Oli ohjaajana Kempin Sirkka. Pärjäsin.

Kerran tai kaksi viikossa narikka oli täynnä lasten takkeja, sillä varmaankin yli puolet Härkälän koululaisista tanssi, tai ainakin kävi kokeilemassa. Sirkan kasettisoittimessa soi ”Ei meitä surulla ruokita”, ”Hylkeenhyppely”, ”Aleksille taikinaa” ja monia muita kansanlauluja, kunnes Sirkka huusi ”Toijala seis”, ja sitten tanssittiin uudestaan. Yhtä tärkeitä olivat tauot. Silloin riehuttiin, pelattiin labyrinttipeliä ja ostettiin Kaipaisen Elliltä supersalmiakkia ja appelsiinimehujäätä, jossa oli sinikeltaiset paperikuoret.

Juhlanarikka

Tärkeitä olivat myös juhlat, ja silloin narikka oli pullollaan. Juhliin tulivat kaikki, ja siellä esiintyivät melkein kaikki, kuten kerran isäni, enoni ja naapurin Hannu. He olivat karhukopla. Kummisetäni oli Peppi Pitkätossu, aikuistanhuajista Hiltusen Paavo posteljooni, ja hieno posteljooni olikin. Kun Vihtiin tuli japanilaisvieraita, juhlittiin taas, ja monta muutakin kertaa.

Ja tärkeää oli silloinkin, kun narikka oli tyhjä ja Ruskopirtin piha täynnä väkeä. Silloin lähdettiin Pispalan sottiisiin tai kohti muita kesäisiä tanhuesiintymisiä. Siellä kulkueet tanssivat ja lauloivat ”Asikkalan, Asikkalan puiset rattaat” ja esiinnyttiin urheilukentillä, Vihdin kirkonkylälläkin. Tanhupuvut olivat lämpimiä, joskus kuumiakin. Oli valkoiset paidat ja esiliinat, joita piti varjella, etteivät rypisty ja tahriinnu. Yhden olin itsekin osittain kirjaillut. Oli jännittävät yöpymiset koululuokissa ja yölliset sipinät, supinat. Uudet ystävyydet ja ihastukset.

Tanssi- ja rock-narikka

Tanssit ne vasta juhlia olivatkin, ja silloin narikassa oli narikanhoitaja ja ruuhkaa. Tansseilla kerättiin rahaa mm. Ruskopirtin ylläpitoon. Minäkin pääsin mukaan, koska äiti ja isä olivat talkoohommissa: narikassa, järkkärinä, kahvilassa tai  lipunmyynnissä. Hämyisessä yläkerrassa oli jännittävintä, koska sieltä näki koko tanssilattian ja tupakka haisi. Jännittävää oli sekin, kun sai viedä artisteille limpparia takahuoneeseen, tai pikemminkin takakoppiin. Oli maalaisromantiikkaa, juhannustanssit ja läheinen maitolaituri.

Sitten tulivat pop- ja rock-keikat, ja narikka natisi mutta kesti, tuli Yö – ihanat Olli Lindholm ja Jussi Hakulinen sekä kaikki muut, myös Sleeppareiden äijien ja Heinäsirkan härski keikka. Häpeä, kun äiti ja isä ehkä kuulivat, mitä ne lauloivat.

Tanhut jatkuivat. Pikkusiskon ryhmä lähti bussilla Saksan Northeimiin, ja pääsin mukaan minäkin, pystytukassa, Kiss-paidassa ja punaisissa nahkahousuissani. Sain lainata Sirkan hienoa Tuuterin pukua – kansallispuvuista kauneinta. Paras ystäväni säesti tanssijoita haitarilla. Asuimme perhemajoituksessa, ja niinpä saimme seuraavana kesänä Ruskopirtille ja kotiimme tuttuja saksalaisia vieraiksemme. Vähän kyllä harmitti, etteivät Northeimin breakdance-pojat kuuluneet kansantanssiryhmään.

Muutin pois opiskelemaan, ja tuli vuosien tauko, mutta häät tanssittiin Ruskopirtillä. Takaisin muutin  yksin lasteni kanssa. Halusin lapsille kavereita ja tekemistä, mutta harrastusmaksut olivat kalliita.  Ruskelan Riento ja Sirkka vastasivat kyllä kyllä – kaikkea voi Ruskopirtillä tehdä ja järjestää. Viiden euron jäsenmaksulla mitä vain, jotta kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa.

Kerhonarikka

Ja kyllä järjestettiinkin, kuten oli järjestetty monet vuodet. Oli vapari-kerho, jossa sai pelata vaikka pingistä, lautapelejä, leikkiä, askarrella, mitä nyt omaan ja lasten mieleen juolahti. Kun lapseni sai lahjaksi radio-ohjattavan auton, järjestin radio-ohjattavien autojen kerhon. Kun toinen halusi harrastaa ja ohjata kaverinsa kanssa sirkuskerhoa – perustettiin toisen äidin tuella Zirkkari. Sulkista pelattiin kaikenlaisilla kokoonpanoilla. 

Yhtenä vuonna tarvittiin taustayhdistys Intian orpokotihankkeelle – lähdettiin mukaan. BMX-pyöräilijät tarvitsivat sisäharjoitustilan – sekin onnistui. Oli myyjäisiä, ja jumalaton määrä talkoita eri porukoilla. Oli James-iltamat, ja pääsin minäkin kokeilemaan baarimyyjän ja järjestysmiehen hommia. Ja tietenkin lippujen myyntiä ja narikan hoitoa myös!

Narikka täyttyi myös  äitien ja vauvojen vaatteista, joskus isienkin. Minäkin sain vielä yhden lapsen, ja Ruskopirtillä oli alkanut sopivasti Mirkun vauvamuskari, jonka jälkeen keiteltiin kahvia ja jäätiin pulisemaan. Myöhemmin halusin zumbaan, mutten meinannut päästä. Löytyi ratkaisu: järjestettiin zumban ajaksi kuviskerho pienille lapsille kahvion puolelle.

Oi niitä aikoja, tekee mieli sanoa. Niin paljon kaikkea, iloisia tarinoita, ikäviä tarinoita, mahdottoman paljon eri-ikäisiä ihmisiä, niin valtavan paljon talkootyötä eri vuosikymmeninä.

On haikea olo. Näin siinä vain lopulta kävi, vaikka jokainen parhaansa teki. Narikka on nyt tyhjä.