Olivatpa lapset millaisia tahansa, yksi asia on varmaa – heillä on samat perustarpeet. Jokainen lapsi haluaa hyväksyntää ja huomiota, rakkautta ja turvallisia rajoja, tuttuja tapoja ja kivoja kavereita. Erityislapsen erityisyys tarkoittaa sitä, että lapsi tarvitsee lisäksi erityistä huomiota, ja näitä erityislapsia onkin sitten hyvin monenlaisia: joillakin on kehitysvamma, joillakin neurologinen sairaus, joillakin käytöshäiriöitä. Yleensä lapsilla on myös hyvin monenlaisia oppimisvaikeuksia.

Vielä muutama vuosi sitten erityislapset siirrettiin yleensä erityisluokalle ja monissa kunnissa oli erityiskouluja. Sitten otettiin käyttöön kolmiportaisen tuen malli. Tämä tarkoittaa sitä, ettei perusopetusta enää jaotella yleis- ja erityisopetukseen, vaan tuki jaotellaan yleiseen, tehostettuun ja erityiseen tukeen. Kaikki tukimuodot pitää järjestää suunnitelmallisesti oppilaan kehitystason ja yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni erityisen tuen lapsi käy koulunsa yleisopetuksen luokassa ja jaot yleis- ja erityisoppilaiden kesken eivät olisi enää yhtä suuria kuin ennen.

Olen työskennellyt viime vuodet peruskoulun alaluokilla, ja pidän nykyistä suuntaa ja tavoitteita hyvinä. Tiedossa on jo kokemuksia mm. siitä, että erityislapsen kaveripiiri laajenee ja oppimismotivaatiokin kasvaa tavallisessa koululuokassa. Käytännön toteutus kuitenkin huolestuttaa vielä. Erityisen tuen oppilas tarvitsee aina tukea yleisopetuksen luokassa, mutta viime vuosien säästöt ovat pakottaneet monet kunnat kasvattamaan yleisopetuksen opetusryhmän kokoa ja vähentämään tuen määrää. Jos luokassa on erityisen tuen oppilas, ryhmäkoon on oltava pieni (ainakin alle 20 oppilasta), apuna kouluohjaaja tai samanaikaisopettaja, mieluiten erityisopettaja. Ilman hyvää tukea erityisen tuen oppilas ei pärjää.

On myös kuntia, jotka ovat luopuneet pienluokista kokonaan tai lähes kokonaan. En pidä sitä hyvänä asiana ainakaan vielä tässä vaiheessa: On myös niitä erityisen tuen oppilaita, jotka hyötyvät nimenomaan pienluokkaopetuksesta. Jos pienluokista luovutaan kokonaan, se on tehtävä erittäin harkitusti ja varmistettava, että kaikki tuki varmasti säilyy. Pidän kyllä erittäin hyvänä sitä, että pienluokkien oppilaita integroidaan yleisopetuksen ryhmiin osassa oppiaineista.

Paljon on vielä tehtävä työtä myös asennepuolella: Erityisen tuen oppilaat kokevat helposti ulkopuolisuutta kouluissa ja joutuvat kiusatuiksi. Erilaisten ihmisten kanssa on opeteltava tulemaan toimeen, ja sen hyväksi on tietoisesti työskenneltävä niin koulussa kuin kotonakin.

Myös kodin, koulun ja terveydenhuollon sekä muiden lapsen kanssa työskentelevien ammattilaisten yhteistyötä on kehitettävä. Kun kaikki tietävät, missä mennään ja yhteydenotot puolin ja toisin hoidetaan samojen ihmisten kautta, lapsen asia tulee oikeasti kuulluksi. Tuntuu, että toisinaan lapsi jää byrokratian rattaisiin, kun esimerkiksi pohditaan, kenen kuuluu maksaa lisäkustannukset.

Vielä yhden asian haluan ottaa esiin. Perheiden saama tuki vaihtelee paljon paikkakunnan mukaan, ja niilläkin paikkakunnilla, joissa apua olisi tarjolla, informaatio saattaa olla hyvinkin ristiriitaista. Hyvä neuvonantaja tai tukihenkilö auttaisi perhettä löytämään helpommin apua ja tukea arkeensa, ja siten arki helpottuisi ja perhe jaksaisi paremmin.

Kaiken kaikkiaan erityislasten kohdalla on muistettava, että yhtä ainutta oikeaa vastausta ja ratkaisua ei ole. Jokainen lapsi on erilainen, ja tilanne on punnittava jokaisen kohdalla yksilöllisesti. Kun asiat saadaan kuntoon, lapsen hyväksi tehty työ kantaa tulosta vuosien päähän.